Vihan veli arvostelu

Kävimme koulun kanssa katsomassa Heidi Räsäsen Vihan Veljeä. En yleensä ole innoissani teatterista ja olin menossa samalla asenteella tähänkin esitykseen. Esityksen loputtua mieleni teatterista ei ainakaan parantunut.
  Tarina sijoittui nykyaikaan, jossa vihalla oli ote kaikkiin ja jokaisesta ihmisestä näytettiin pahat puolet. Mielestäni tarina oli hieman liioiteltu, koska kaikilla ei ole noin suuria ongelmia. Toinen vaihtoehto on, että koulu oli jonkinlainen ongelmakoulu, jossa jokainen oppilas oli jollain tavalla sekaisin. Tarina perustui koulukiusaamiseen ja siihen, kun poliisi yrittää selvittää yhtä kiusaustapausta. Samaan aikaan koulun alueella ja öisin koulussa liikkuu vankilasta karannut murhaaja.
  En sano, että esitys olisi ollut huono, mutta masentava se minusta oli. En tykännyt, kun hahmot uhkasivat tappaa itsensä parissa kohtaa ja uhkasivat välillä tappaa toisiaan. Jotkut alkoivat seota loppua kohden. Lopussa heitettiin pois kaksi ainoata järjen ääntä pois. Esitys oli siis todella synkkä. En sitten tiedä, että kuka pitää siitä, kun nuoret huutavat hulluja ja murhaajat tunkevat äitejään jääkaappeihin.
  Valaistus oli mielestäni hyvä kenraaliharjoitukseksi, mutta valmiissa esityksessä olisi parantamisen varaa. Välillä en nähnyt esittäjää, koska valot eivät pysyneet perässä. Myös äänessä oli ongelmia, koska mikit olivat parissa kohtaa poissa päältä ja yhtäkkiä esittäjän ääni voimistui epäaidosti. Muuten valo ja ääni leikkivät oikein mainiosti ja varsinkin katosta roikkuvalle pilvelle heijastetut kuvat ja videot toimivat oikein mainiosti, vaikka nekin olivat vähän epäilyttäviä.
  Puvustus oli nykyaikaan sijoittuvalle esitykselle ehkä vähän sopimatonta. Esim. rehtori pukeutui outoon pukuun ja opiskelijat eivät olleet aivan nykyaikaisissa vaatteissa. Henkselit ja muut vanhat asusteet vilahtelivat muutamalla esittäjällä. Minusta tappajan takki, reppu, maski ja housut olivat värimaailmaltaan täydelliset. Ne toivat hyvän vaikutelman. että vaatteiden kantaja oli läpeensä paha ja kiero.
  Näytös sai minut kyllä miettimään asioita, mutta asiat olivat pääasiassa negatiivisia. Kyllähän parissa kohdassa naurahdin. Laulukohtaukset olivat aivan huikeita. Kaikilla näyttelijöillä oli mahtava ääni ja laulujen sanoitukset olivat hienoja. Yleisesti antaisin tällaiselle näytelmälle 6½/10. En itse maksaisi tästä, mutta oli tämäkin taidetta.

Tarinoiden aika

  Valitsin kirjoikseni Grimmin veljesten kirjoittamat Grimmin sadut ja E. T. A. Hoffmanin Kultaisen maljan. Molemmat ovat romantiikan ajan huipputeoksia ja edustavat aikaansa todella hyvin. Molemmat sisältävät aikakaudelle tyypillistä mystiikkaa, mennyttä ja vastakkainasettelua.

  Grimmin sadut ovat kirjoittaneet saksalaiset Jakob ja Wilhelm Grimm. He myös kirjoittamisen ohella kehittivät juuri saksan kielen kieliopin ja sanakirjan. Jakob Grimm oli lisäksi myös aikansa merkittävimpiä oikeustieteilijöitä. Ensimmäinen satukokoelma julkaistiin 1812 nimellä Kinder- und Hausmärchen ja se sisälsi yli 200 satua. Muutamat kokoelman saduista oli jo sitä ennen tunnettu myös Charles Perrault'n 1600-luvun lopulla kirjoittamina, mutta Grimmien versiot erosivat niistä hieman. Grimmin veljesten sadut sisältävät miltei kaikki klassikkosadut mitä normaali lapsi voi kuvitella. Kun sadut aluksi julkaistiin, niitä ei voinut sanoa sopiviksi lapsille. Esimerkiksi Hannu ja Kerttu sadussa vanhemmat myivät lapsensa noidalle. Tässä versiossa taas tapahtuu kaikkien tuntema tarina, eli heidät jätetään metsään, mikä voi myöskin olla pelottavaa pienelle lapselle. Grimmin saduissa ihannoidaan urheutta, ahkeruutta, viisautta, hurskautta ja kauneutta.

  Useissa Grimmin saduissa on selvä ja aika ennalta arvattava juoni. Tarinat sisältävät aina hyvän ja pahan ja magiaa. Useimmissa saduissa on opetus, kuten Jäniksessä ja Siilissä opetus on, että ei saa tehdä pilaa pienemmistä, olkoompa sitten kysymyksessä vain siili. Grimmin veljekset keksivät myös ilkeä äitipuoli kliseen ja usein äitipuolet olivat hyvin ilkeitä ja dominoivat tarinan päähenkilöä. Tällaista tapahtuu esim. Tuhkimossa ja Hannussa ja Kertussa. Muutenkin naiset tuntuvat olevan hyvin ilkeitä näissä saduissa ja usein miehet ovat alakynnessä ja tekevät kaiken naisten pillin mukaan. Sadut sisältävät usein puhuvia eläimiä ja eläimet ovatkin kuvattu erilaisina persoonina. Karhu on lempeä, pöllö on viisas, jänis on ylimielinen ja niin edelleen. Saduissa esiintyy tietenkin myös prinsessoja ja prinssejä, jotka sitten naivat toisensa aina sadun lopussa. Lapset ovat myös suuressa osassa ja sadut kuvaavat heidän kokemuksiaan metsissä, linnoissa tai muissa paikoissa.

  Satujen kuvat ovat oikein kivoja ja hyvin piirrettyjä. Ne ovat varmasti tarkoitettu lapsille. Kuvien vieressä on aina lainaus sadusta ja se näyttää millaiselta hahmot näyttävät. Useimmat kuvat ovat värittömiä, mutta kylä pari värillistäkin löytyy.

  Toinen lukemani kirja oli Hoffmanin Kultainen Malja. Kirjassa on monta romantiikan ajalle tyypillistä piirrettä: magiaa, mystiikkaa, puhuvia eläimiä ja hyvän ja pahan vastakkain asettelua. Hoffman sanoi, että Kultainen Malja oli hänen mestariteoksensa ja sen sanotaan edustavan täysromantiikkaa. Parhaiten Hoffman kuitenkin tunnetaan hänen kirjoittamastaan Pähkinänsärkijästä, jonka pohjalta Pjotr Tšaikovski sävelsi kuuluisan balettinsa.

  Kirja kertoo epäonnisesta opiskelija Anselmuksesta ja hänen koettelemuksistaan. Hän on varsinkin kirjan alkuvaiheilla hyvin kömpelö ja epäonninen. Hän joutuu välillä outoon tilaan, jossa hän näkee puhuvia käärmeitä ja hän puhuu ja näkee niissä ihmismäisiä piirteitä ja rakastuu käärmeeseen. Yksi nainen sanoo kirjassa Anselmusta juopoksi nuoreksi, koska hän katseli tällaisesta kohtausta vierestä. Anselmus halaili puuta ja huuteli käärmeitä tulemaan takaisin. Muita henkilöitä kirjassa ovat vararehtori Paulmann, reistraattori Heerbrand, Veronika, arkkivaari Lindhorst ja tämän tytär Serpentina. Angelmus löytää toisen todellisuuden ja seikkailu alkaa Atlantiksessa. Kirjan lopussa tiivistyy romantiikan idea: Kauneus pelastaa maailman.

  Hoffman kirjoitti Kultaisen maljan katkelmiin ja juonta on joskus melko vaikea seurata. Yksikin kappale alkaa Lindhorstin tarinalla ja lukija on aivan pihalla siitä, mitä tapahtuu. Loputa saadaan hienosti nidottua katkelmat yhteen ja tarina vaikuttaa sulavalta. Kirja liikkuu fiktion ja toden rajamailla. Välillä paikat ja ajat ja tavat vaikuttavat aivan normaaleilta, mutta sitten taas tulee muodonmuutoksia, taikuuksia ja hallusinaatioita. Usein jouduin lukemaan sivun kahdesti ennen kuin tajusin mitä tapahtui. Kirja itse on kirjoitettu niin kuin tavallinen kirja. Siinä ei ollut riimittelyä, paitsi aivan muutamassa laulu- tai runokohtauksessa. Kirjassa on hyvin paljon vuoropuhelua, mutta aina  on selitetty hyvin, että kuka sanoo mitäkin.

   Kirjan kuvituksen on tehnyt Petra Giacomelli. En ole aivan varma, että onko  hän suomalainen ja oliko Kultaisessa maljassa aluksi kuvia. Kuvia on vain kappaleiden alussa ja kappaleita kutsuutaan kirjassa nimellä Vigilia. Aina kappaleen alussa on joku suora lainaus tulevasta tai menneestä kappaleesta tai sitten siinä on puhutteleva kysymys lukijalle. Kuvat itsessään ovat aika epäilyttäviä ja ne esittävät ihmisiä ja kuvateksti kertoo keitä henkilöt ovat.

  Kirjat kuvastavat hyvin romantiikan aikaa mystiikallaan. Satujen outous kertoo myös ajan mielikuvituksesta ja siitä, kuinka haluttiin paeta arkea ja mennä satumaailmoihin. Myös anselmuksen kohtaukset ja Atlantiksessa seikkailu oli hyvin mielikuvituksellista. Nykyään lapset tuntevat vain Disneyn versiot näistä vanhoista tarinoista ja minusta heille pitäisi lukea nämäkin versiot saduista. Pelkät kuvatkin riittävät kuvaamaan joitakin tarinoita oikein hyvin.